Ikään kuin luova lukko

Että minä sitten inhoan sitä, kun on sellainen fiilis, että haluaisi hirveästi piirtää jotain, mutta sitten ei kuitenkaan pysty, syystä ja toisesta. Aina kun otan kynän käteen, en uskallakaan vetää yhtään viivaa. En tiedä, mihin sen vetäisin, mitä piirtäisin. Pelkään, että siitä tulee kuitenkin hirveää scheissea ja sitten hävettäisi, "mitä mä nyt tällasta paskaa julkean piirtää, täähän on häpeäksi tälle kauniille paperille, minulle itselleni, ja jokainen, joka sen sattuu näkemään, pakahtuu myötähäpeästä."
Tällainen. Ajattelu. On. Hanurista. Hanurista, I say! Piirtämisen ajattelustakin katoaa kaikki ilo.
Ainoa keino tällaiselle on vain ja ainoastaan se, että kaikista mielen vastalauseista huolimatta alkaa vain piirtää jotain. Jotain todella ylilyötyä, välittämättä mistään perspektiiveistä tai oikeaoppisesta anatomiasta tai väritasapainosta, siis ylipäätään mistään, mikä tietyssä mielentilassa rajoittaa tekemistä rikollisen paljon.
Lopputuloksesta voi tulla hyvinkin hieno. Jos muistaa varoa ylityöstämistä, tai koko homman vetämistä ihan leikiksi alentamalla itseään sellaisilla ajatuksilla kuin "no, kuhan jotain piirrän ihan sama, paskaa tulee kuitenkin". Niin tai näin, täytyy olla aidosti ylpeä tekeleestään, vaikka hyväntahtoisesti nauramalla sille. Etsiä siitä ne asiat, joista pitää, vaikka yksi piste, joka on mielestään kivassa paikassa, tai yksi viiva, jonka vetänyt juuri oikein, jota ei tarvitse mennä sörkkimään enää (tosin houkutus tähän on lähes vastustamaton). Sitten laittaa työn varmaan paikkaan, josta sitä voi ihastella ja muistella, miten hauskaa ja vapauttavaa sen piirtäminen oli.
Tekniikka on pettämätön, se on itsessä vika, jos se ei toimi!

Ja näin olen purkanut teille sydäntäni. Iski kova halu kirjoittaa tänne jotain, vaikka en olekaan piirtänyt yhtään uutta kuvaa. Sen sijaan voisin laittaa joitain valokuvia, vaikka jos inspiraatioita saisi.
Kirjoituspöytäni on aina täynnä kaikenlaista enemmän tai vähemmän hyödyllistä kamaa. Kuvassa yllä on juuri sitä enemmän hyödyllistä. Noita kyniä katsoessa tulee hirveä tarve vain alkaa piirtää jotain. En tosin juuri nyt tällä hetkellä "voi" alkaa piirtää mitään, koska nyt kirjoitan tämän entryn loppuun, sitten pitää käydä kaupassa, leipoa suklaakakkua huomista varten... itsekin pitäisi jotain syödä, mutta syödessä pystyy joten kuten ehkä piirtämään myöskin. Ei, ei hyvä, ruoka täytyy syödä kunnioittaen ja piirtäessä ei touhuta muuta, ainakaan käsillä. Jotain kunnioitusta sentään. Piirtäminen ja syöminen ovat pyhiä asioita, joita ei tehdä samanaikaisesti.

Hei, mikäs sen inspiroivanpaa kuin nähdä itsensä piirtämässä. Tosin, tässä kuvassa vain esitän piirtäväni, tarvitsin näitä kuvia malliksi lopputyötäni varten (laitan siitä ehkä kuvan tänne joskus). Muistan hyvin, kun yritin piirtää siinä, kun kaveri kuvasi, että siitä ei tullut yhtään mitään, jotain skeidaa vain piirsin. Selittyy sillä, ettei se varsinainen piirtäminen ollut niin tärkeää, kunhan vain näytin siltä, että piirsin, asennolta ja olemukselta.
Se, mikä tästä tekee sitten niin inspiroivan, on juuri se, että itse lopputyön tekeminen oli erittäin antoisaa. Vaikka toisinaan hankalaakin, mutta se kuuluu asiaan. Työstä tuli oikein hieno ja siitä jäi mukavat muistot (ja kymppi todistukseen, jopa portfoliosta, vaikka kyhäsin sen parissa päivässä).