Sunnuntai on niljainen

Oli varsin mukavainen viikonloppu, täytyy sanoa. Viime perjantai oli paras päivä hyvin, hyvin pitkään aikaan. Ei tullut yhtään ikäviä tilanteita. Ei kyllä lauantainakaan, mutta silloin ei paljon tapahtunut mitään, puuhastelin vain kupen rästitöiden kimpussa. Sainkin ison osan tehtyä. Kävin myös Riihisaaressa katsomassa Taru Innasen taidenäyttelyn (miun flamenco-opettaja). Se oli hiano. Siellä oli myös varsin mielenkiintoinen näyttely Suomen autonomian ajoista.



Ah, tässä taas vähän jotain söherryksiäni. Vasemmalta alkaen Ilmari, Hans ja Kurt (jolla on mini-Hans). Joukosta puuttuu vielä Sampo ja Eelis. Olen ajatellut tehdä jonkinsortin hahmoesittelyt, ettei ei-tuttujeni/satunnaisten kävijöiden tarvitsisi ihmetellä, mitä minä oikein piirtelen tänne. Laitoin nämä koristamaan blogini reunaa.


Tässä taas on Kaisu. Näköinen eli ei, minä pidän tästä, se on varsin onnistunut.

Joku saattaa ihmetellä tämän postauksen otsikkoa. Hoksasin tänään päiväkirjaan kirjoittaessani, miksi sunnuntaisin on aina niin likainen olo. Siis, sunnuntaihan eroaa varsin paljon muista päivistä muun muassa siksi, että useimmat liikkeet ovat kiinni ja nekin, jotka ovat, aukeavat vasta puolilta päivin, eli kämpillä täytyy hikoilla monta tuntia ennen kuin on järkeä lähteä ulos. Ruokakaupassa ei ole paljon tekemistä. Sitä paitsi, sunnuntaita seuraa maanantai, jolloin kaikki taas heräävät arkeen. Sunnuntai on viimeinen hikinen rutistus ennen arjen rientoja, eikä silloin oikein pysty kunnolla lepäämäänkään. Toisekseen yleensä, jos olen kotona, sunnuntaina täytyy lähteä aikaisin junalle tai bussille, koska olen nyt kuusi vuotta opiskellut toisella paikkakunnalla. Ei mitenkään erityisen rentouttavaa. Tylsää ja niljaista.


Motiivinsa kullakin. Vasemmalta alkaen Hans, Ilmari, Kurt, Eelis ja Sampo. Harkitsen tämän värittämistä. Hetken mielijohteesta tämän piersin.


Näihin tunnelmiin voisinkin päättää tällä kertaa. Juoksevaan Hansiin.